Tällä kertaa lähestyvän joulun teemoissa kerron pari todellisen elämän tarinaa. Totuus on tarua ihmeellisempää ainakin joskus. Mutta ensin pieni tietoisku pitovaikeuksista ja eläimistä kodinvaihtajina.
Nykyään yhä harvemmin lemmikki päätyy lopetettavaksi ”pitovaikeuksien vuoksi” nuorella iällä. Takavuosina ehkä enemmän korostui omistajan rajaton mahdollisuus päättää omistamansa ”tavaran” eli eläinyksilön elämästä ja kuolemasta. Ainakin itse tenttaan melko tarkkaan, onko eläimen elämä tosiaan päättyvä nyt, vai voidaanko se menestyksellä sijoittaa uuteen perheeseen tai uudelle omistajalle. Koira on sijoitettavissa vielä 7-10 vuoden iässäkin rodusta riippuen (pienet koirat elävät pidempään kuin ns. jättiläisrodut) ja kissa samoin noin kymmeneen vuoteen asti on sijoitettavissa. Tori.fi on tietyntyyppinen mahdollisuus etsiä uutta kotia eläimelle, mikä ettei tämäkin voisi toimia. Pirkanmaalla on useita ansiokkaasti toimivia eläinsuojeluyhdistyksiä, esimerkiksi Pesu ry. Koiria on päässyt sopivampiin koteihin tätä kautta varmaan satoja vuosien varrella. Kaikenlaisia eläimiä kesyrotista kanoihin ja vuohiin voidaan saada sijoitettua eläinsuojelun vapaaehtoisten kautta. Esimerkiksi viranomaisten todetessa eläinten olosuhteet pysyvästi sopimattomiksi, ne pyritään ensisijaisesti sijoittamaan väliaikaiseen hoitoon, ja sieltä sopivalle uudelle omistajalle. Eläimistä otetaan aina jokin maksu, joka kattaa edes osan tilapäishoidon kustannuksista. Myöskin eläimen arvostus on parempi, kun siitä on maksettu rahallinen hinta.
Koiran tarina: kiharakarvainen noutaja Minttu (rotu muutettu)
Eräs asiakas kertoili tarkastukseen tulevan koiran vaiheita. Iso, noin 40-kiloinen koira oli viettänyt useita vuosia rivitalossa perheessä, jossa oli useita lapsia ja monia muitakin lemmikkejä. Koiralla oli uudessa kodissa ensin tapana tehdä pisut nopeasti ulko-oven lähelle valmiina heti palaamaan sisälle. Kesti muutaman viikon, ennen kuin noutaja oppi, että nyt lähdetään lenkille, eikä mitään kiirettä ole asioiden teolle.
Kissan tarina: Inkeri (nimi vaihdettu)
Sama koira jyrsi innokkaasti puruluuta joka kerta, kun uudet omistajat kävivät katsomassa koiraehdokasta miettien, sopiiko se heille. Koira oli myös hyvin laiha (ison koiran ruokkiminen on kalliinsorttista). Kumma kyllä uudessa kodissa noutaja ei huolinut puruluuta lainkaan, sen sijaan se lihoi monta kiloa normaalipainoon. Erään kerran, kun uusi omistajaperhe oli ulkoillut järvenjäällä koiraa vapaana juoksuttaen pari tuntia, he sattuivat mainitsemaan asiasta entiselle omistajalle. Vanha omistaja mykistyi täysin linjan toisessa päässä. Ehkä he eivät olleet irrottaneet talutinta koiran kaulasta koskaan? Kerroin noutajan tuojille olevani iloinen koiran puolesta, että se saa vanhoilla päivillään nauttia täysillä koiranelämästä kaikilla ylellisyyksillä.
Muutamia vuosia sitten tuli ajanvarauspuhelu kissan lopetusta varten. Taisi olla sillä hetkellä jokin kiire, koska sovin ajan kyselemättä sen enempää yksityiskohtia. Kun siististi puettu, asiallisen oloinen rouva tuli kissa kuljetuslaatikossa, hämmästyin sitä, että kissa oli alle vuoden vanha (11 kk.) ja fyysisesti täysin terve, leikattu tyttökissa. Rouva selosti, että kissa oli tuotu lopetukseen, koska se toistuvasti hyökkäili lasten kimppuun, ja oli kuulemma häntä itseäänkin raapinut kasvoihin. Hän oli siinä käsityksessä, että vihaisuuden takia eläin on lopetettava. Koskapa Inkeri vieläpä muistutti kovasti omaa Musti-kissaamme, ehdotin että kissa jäisi minulle tilapäisesti tarkkailuun, ja että voisin etsiä sille uuden kodin. Näin sovittiin, lapsillekin kuulemma oli äiti sanonut kissan pääsevän uuteen kotiin.
Inkeriä oli hyvin mielenkiintoista ja palkitsevaa seurata. Aluksi annoin kissan ihan vapaasti vain olla ja levätä vastaanoton toimistohuoneessa. Kaksi ensimmäistä vuorokautta se tuskin liikkuikaan. Inkeri nukkui nukkumistaan aamuista iltoihin, loputtoman stressin ja pelon uuvuttamana. Pikkuhiljaa kissaneiti alkoi piristyä, ja osoittautui erittäin energiseksi, puuhakkaaksi ja kekseliääksi yksilöksi. Paria takaumaa lukuun ottamatta aikuinen saattoi ihan hyvin käsitellä kissaa, lapsia kohtaan epäluulo sen sijaan oli syvempään juurtunutta. Kun nuorin tytär hyvässä tarkoituksessa yritti pahviputken avulla työntää ruokakuppia lähemmäs kissaa, Inkeri sai jonkinlaisen paniikkikohtauksen ja alkoi murista kovalla uhkaavalla äänellä. Päättelin, että alkuperäisessä kodissa lapset olivat kepeillä tai ties millä valomiekoilla jahdanneet kissanpentua esiin piilopaikoistaan. Kissa oli ratkaissut ongelman, joka ei pakenemalla ratkennut, heittäytymällä aggressiiviseksi, ja tämä strategia toimi. Toinen erikoisuus Inkulla oli intohimoinen roskisten tyhjentämisharrastus, siinä se oli innokas ja taitava. Tarina päättyi onnellisesti: lähiseudun kissanystävien facebook-ryhmän kautta ilmoittautui vallan ihana uusi koti. Inkeri muutti Säijään rauhalliseen hirsimökkiin pikku kanalan jyrsijäntorjujaksi. Nyt Inkerin tarmo purkautuu kissamaisissa puuhissa, ja siitä on tullut mukava perheenjäsen. Kaikki on mennyt aikuistalouden kissana hyvin. Tosin uudet omistajatkin joutuivat hankkimaan erityisrakenteisen roskiksen muutaman silputun roskislastin jälkeen.