Näinä koronan ankeuttamina aikoina palsta karistaa tieteellisyyden murutkin harteiltaan. Sen sijaan annan kertojanäänen itse luonnolle ja osin myös kesyille nelijalkaisille, joiden touhuja seuratessa voi vain todeta paikkansapitäväksi fraasin ”totuus on tarua ihmeellisempää”.
Tapaus 1: näkörajoitteinen mäyrä matkalla iltapalalle
En muista nähneeni elävää mäyrää juuri koskaan missään, ehkä joskus Ähtärin tai Korkeasaaren
tarhaoloissa. Äiti kertoi nuoruudessaan setämiehen erikoisesta selkärepusta tai laukusta, joka oli tehty
mäyrännahasta karvoineen päivineen, ja laukun kansi oli viirunaamainen mäyrän pään nahka kuonoineen
kaikkineen. Ehkä jossakin metsästysaiheisessa museossa tällainen on nähtävilläkin.
Joskus olen ommellut kokoon terrierin kuonoa, jota mäyrä on muotoillut uudestaan luolametsästyksessä.
Lähinnä metsäsian asustelun seudulla huomaa kaivetuista ja kynnetyistä kuopista maaperässä, joiden
pohjilta lie löytynyt ampiaisentoukkia ja muita nameja.
Erikoinen luonnonmuodostuma on myös mäyrän vessa, kummallinen iso keko pötkylöitä, joiden tekijän
tunnistaa niiden sisältämistä jyvistä ja hyönteisenosista.
Tämän vuoden keväällä, taisi olla toukokuussa, kävelin poluksi muuttunutta metsätietä Lamminhaassa
kaikessa rauhassa ilman koiraa. Kello oli huomattavan paljon, melko tarkkaan iltakymmenen, kun erään
mutkan takaa porhalsi vauhdikkaasti lyllertävä mäyrä, joka siis kulki samaa kapeaa polku-uraa
vastakkaiseen suuntaan. Se oli hyvin omiin mietteisiinsä syventynyt, näki että oli kiire murkinoimaan polun
päässä oleviin viljelymaisemiin.
En tiedä oliko tämä raitanaama tavanomaista likinäköisempi, kuitenkin se vaikutti tavattoman
hämmästyneeltä reittinsä sulkevan, ihmisenmuotoisen möhkäleen havaittuaan. Melkoisen tokkuroinnin
jälkeen mäyrä päätteli, että nyt reitti todellakin on tilapäisesti suljettu, ja sukelsi tienvarsipusikkoon.
Päätin samantien palata kotiinpäin, ja kävelin reippaasti muutaman kymmenen metriä alamäkeen. Sitten
kuitenkin uteliaisuus voitti, ja jäin uudestaan polulle seisomaan ja kuuntelemaan. Mäyrä oli laskeskellut,
että lyhyt pusikossa rämpiminen riittää, ja on aika palata nopeammalle polkureitille, hassua kyllä juuri
samasta kohtaa jossa olin.
Vaimeasta ryminästä päättelin otuksen sijaintia ja kas kummaa, sama likinäköinen kaveri melkein tömähti
kumisaappaani varteen ojaa ylittäessään ja tohistessaan kohti ruokamaita. Kerran se selvästi ajatteli ”näin
varmaan väärin, taisin vain kuvitella” ja yritti vielä kerran jatkaa polkua pitkin. Lopulta raitapään tajuntaan
meni tieto ihmisestä vieressä, mäyrä häipyi metsään eikä enää näyttäytynyt.
Seuraavana iltana toivoin tapaavani saman koomisen sankarin samalla polulla kello 22, mutta sen koommin
en ole mäyrää nähnyt, mylläysjälkiä kylläkin. Hyvin sympaattinen raitapaita hajamielisyydessään.